Sormiruokailijan ohratto

Bongasin eilen Diapers and delicatessen -blogista mainion ohjeen, joka käy myös sormiruokailijalle.
Sitä oli pakko kokeilla itsekin, ja laitanpa reseptin tännekin vaikka vaan omaan muistiin :)

Pikainen papuohratto (kahdelle aikuiselle ja yhdelle lapselle tai omassa tapauksessani yhdelle aikuiselle, yhdelle 2-vuotiaalle ja kaksi annosta pienelle sormiruokailijalle)


1,25 dl ohraa
3,5 dl vettä
1 sipuli
1 porkkana
1 tölkki papuja (huuhtele tomaatti- tai suolaliemi huolellisesti pois!)
ripaus paprikajauhoja
1 suolaton kasvisliemikuutio (ei ollut alkuperäisessä ohjeessa)
(ripaus suolaa; jos haluat ruoasta suolatonta, lisää vasta aikuisten annoksiin)


Kuullota kattilassa sipulisilppu ja kuutioitu porkkana. Kun sipuli on pehmeää, lisää mukaan ohra ja pyörittele hetki öljyssä. Lisää sitten paprikamauste (ja suola) sekä vesi. Anna kiehua rauhallisesti noin vartti, kunnes kaikki vesi on imeytynyt ohraan. Lisää lopuksi huuhdellut pavut ja herkuttele!


Omasta mielestäni ohratto maistui aivan mainiolta. Suolaa laitoin vain omaan annokseeni. Iso-A söi ruoka jonkin verran, tosin loppuvaiheessa kalasti lautaseltaan vain ohran ja jätti porkkanat ja pavut. Pikku-a:kin söi ruokaa suhteellisen hyvin, mutta lopullista määrää on mahdoton sanoa.

Näkymä iso-A:n lautaselta

Päivähoidon loppu

Olen varmasti maininnut aikaisemmin, että iso-A on ollut päiväkodissa parina päivänä viikossa syyskuusta lähtien. Hän jatkoi samassa ryhmässä, jossa oli jo keväällä pari kuukautta ollessani hetken töissä ennen uutta äitiyslomaa, ja on viihtynyt siellä todella hyvin. Hoitajat ovat pysyneet samoina lomia ja sairasteluja lukuunottamatta, ja A onkin aina mennyt päiväkotiin mielellään. Alkavan hoitovapaani vuoksi rahatilanne alkaa kuitenkin olla niin tiukka, että päätin ottaa A:n kokonaan kotihoitoon nyt maaliskuun alusta.

Toinen, ja ehkäpä rahatilannetta suurempi syy päivähoidon lopettamiselle, oli päivärytmi. Iso-A nukkui vielä kuukausi sitten kahdeksaan tai jopa yhdeksään aamulla, ja olikin aina yhtä tuskaa joutua heräämään itse jo seitsemän jälkeen ja herättämään tyttö hoitoaamuina kesken unien. Olisi kuitenkin pitänyt arvata, että juuri kun A:n päivähoito loppuu, neiti ryhtyy aamuvirkuksi. Viimeiset pari kolme viikkoa hän on herännyt säännöllisesti jo seitsemän aikaan, joskus jopa aikaisemminkin. Onneksi hän nukkuu useimmat yönsä jatkettavassa sängyssään, ja hän onkin aamuisin niin ihana että laittaa omaan huoneeseensa valot ja leikkii siellä jonkin aikaa ennen kuin tulee etsimään vanhempiaan.

Tällä viikolla oli tarkoitus olla iso-A:n kaksi viimeistä hoitopäivää maanantaina ja tiistaina. Täydellisen paskoina vanhempina mies otti maanantain - joka sattui olemaan myös syntymäpäiväni - lomapäiväksi, jotta saisimme pyhittää päivän sohvalla lojumiselle ja television katselulle herkuttelua lukuunottamatta. Pikku-a:han ei sitä estä, hän leikkii mielellään lattialla eikä kiinnitä telkkariin mitään huomiota. Päivä alkoikin mitä mainioimmin. Sillä aikaa kun mies vei iso-A:n hoitoon, pikku-a nukahti jo ensimmäisille päiväunilleen ja nukkui ennätykselliset 2,5 tuntia. Ehdimme katsoa yhden leffan digiboksilta ja olimme juuri aloittamassa toista, kun päiväkodilta soitettiin hieman yhdentoista jälkeen. "Iso-A:lla on kuumetta, tulkaa hakemaan hänet kotiin."

Itkua nieleskellen ajoin päiväkodille, jossa hoitajilla oli parhaillaan täysi työ laittaa muita hoitolapsia nukkumaan. Kukaan ei siis ehtinyt paljonkaan jutustella, pari tätiä kävi sentään toivottamassa hyvää jatkoa. Sinänsä onni onnettomuudessa, sillä en tiedä olisinko pystynyt paljon juttelemaankaan ilman että olisin pillahtanut itkuun. Iso-A on viihtynyt päiväkodissa niin hyvin, että olisin kernaasti halunnut hänen pääsevän sinne vielä viimeisinäkin päivinä. Nyt onkin ollut inhottavaa, kun A on hokenut monta kertaa että lähdetään päiväkotiin, ja joudun sanomaan että sori, syksyllä vasta ja sittenkin ihan eri paikkaan sillä lasten on työvuorojeni vuoksi pakko siirtyä vuorohoitopäiväkotiin.

Toisaalta yritän ajatella asiaa positiivisesti, siltä kannalta että syksyn tullessa en enää SAA olla lasten kanssa kotona kuin viikonloppuisin. Nyt pystyn vielä iloitsemaan siitä että saan todistaa pikku-a:n liikkeellelähtöä (TOIVOTTAVASTI oppii kävelemään ennen elokuuta) ja iso-A:n puhetaitojen hurjaa kehitystä. Saan olla se, joka lohduttaa kun tulee itku ja huolehtii lasten ravinnon monipuolisuudesta (vaikka parantamisen varaa löytyykin) ja terveellisyydestä. Vaikka seinät meinaavatkin kaatua välillä päälle ja muun elämän kaipuu on valtava, niin ainakin saan olla lasteni elämän ehdottomasti tärkein ihminen vielä hetken...

Ideologiakysymys?

Viime päivinä olen miettinyt paljon sormiruokailun ideologioita. Olen huomannut, että monet sormiruokailua harrastavat perheet harrastavat myös esimerkiksi ekoilua, kestovaippailua, pitkää imetystä, lapsentahtisuutta ja ovat usein myös kasvissyöjiä. Ainakin netistä löytämieni sormiruokablogien sekä facebookin sormiruokaryhmän perusteella. Esitin taannoin kyseisessä ryhmässä kysymyksen siitä, minkä ikäisinä ryhmän jäsenet ovat lopettaneet lastensa yösyötöt. Yllätyin siitä, kuinka kauan suurin osa on vauvojaan imettänyt. Parhaimmillaan YÖimetykset olivat jatkuneet jopa 2,5 vuotta, todella monilla yli vuoden ikäiseksi, puhumattakaan imetyksestä yleensä.

Itse en tunnusta olevani millään lailla eko-ihminen. Toki meillä käytetään kestovaippoja, mutta suurelta osin rahan eikä luonnon säästämiseksi. Ajelemme surutta kahdella autolla (on tosin pakkokin maaseudulla asuessa) ja annamme sähkölämmityksen hurista. Liharuoat ovat suosikkejani eikä naudan sisäfileen alkuperämaalla ole niin väliä. En ole perehtynyt luonnonkosmetiikkaan enkä muista olenko koskaan ostanut luomu(ruoka)a.

Sormiruokailuunkin päädyin vain koska pikku-a ei suostunut syömään lusikkaruokaa, ja sormiruokailua jo kauemmin harrastanut tuttava siitä kertoi. Olen kuitenkin todennut, että sormiruokailu on mahtava asia. Pääsen itse paljon helpommalla kun joudun syöttämään vain toista lapsistani, olkoon se sitten heistä se vanhempi, ja useimmiten saan syödä oman ateriani samanaikaisesti tyttöjen kanssa ilman että joudun syöttämään kumpaakaan.

Mielestäni sormiruokailun lähestulkoon ainoa haaste on saada aterioista riittävän monipuolisia ilman että jähmetyn tarjoamaan pikku-a:lle aina vain samoja ruoka-aineita eli perunaa ja lihaa sekä vaihdellen porkkanaa, parsakaalia tai kukkakaalia. Purkkiruoissahan on vaikka kuinka paljon eri makuvariaatioita, vaikka niissä on myös paljon turhiakin ainesosia kuten vaikka riisitärkkelystä ja sakeutusaineita. Ruoanlaitosta tulee jatkossa varmasti helpompaa muutaman kuukauden kuluttua, kun pikku-a saa alkaa syödä myös suolaa ja pääsee syömään samaa ruokaa kanssamme ilman erillisiä annoksia ja kaikenlaista säätämistä.

En halua syyllistää ketään lusikkaruokailusta, sormiruokailusta tai yleensä mistään muustakaan. Jokainen kasvattakoon lapsensa tyylillään :)

Kahvilalounas

Sen jälkeen kun muutin miehen kanssa Turun keskustasta "maaseudulle", en ole käynyt kovinkaan usein ulkona syömässä tai kavereiden kanssa lounaalla, lasten synnyttyä vieläkin harvemmin. Tänään päätin kuitenkin juhlistaa iso-A:n kolmanneksi viimeistä hoitopäivää lähtemällä pikku-a:n kanssa Turkuun, ja sain jopa sovittua lounastreffit erään vanhan ystävän kanssa. Pääsyy kaupunkiin lähtemiselle oli se, että kestovaipoissa käyttämästäni riisipapereista on menossa viimeinen rulla, enkä millään haluaisi tilata uusia postimyynnistä ja maksaa postikuluja. Stockmann on yksi harvoja paikkoja joissa Imse Vimseä myydään, ja tottakai se oli tällä kertaa päässyt loppumaan.

No, onneksi sain kuitenkin pitkästä aikaa tavata ystävääni ja käydä lounaalla Café Brahessa. Otin lounaaksi salaatin ja pyysin laittamaan kastikkeen erilleen. Sain siis annettua annoksestani kirsikkatomaatteja ja kurkkulohkoja  pikku-a:lle, ja uskalsinpa antaa hänelle myös palan grillattua broileria vaikka siinä varmasti hieman suolaa olikin. Lisäksi minulla oli mukana eilen ostamiani Talk-muruja, jotka kelpasivat pikku-a:lle loistavasti jo eilen iltapalalla. Syöttötuolin alle laitoin Liberon vaipanvaihtoalustan ja pöydälle Tinydinerin, ja niiden avulla pikku-a sai lounastettua ilman suurempia sotkuja. Kirsikkatomaatit vaikuttivat olevan vauvan herkkua, tomaatinpuolikkaita imeskeltiin antaumuksella.

Ystävälläni ei ole lapsia eikä hän muutenkaan ole ollut paljon lasten kanssa tekemisissä, ja sen vuoksi hänellä ei myöskään ollut minkäänlaisia ennakkoluuloja vauvojen ruokkimisesta. Sormiruokailua hän ihasteli kovin. Pöytämme oli kahvilassa siten että ohi kulki jatkuvasti ihmisiä, ja ystäväni huomasi kuinka monet - varsinkin vanhemmat - ohikulkeneet naiset katselivat pikku-a:n ruokailua jopa hieman paheksuen. Itse huomasin kyllä myös ihastelevia katseita, eli huomiota pieni sormiruokailijani sai laidasta laitaan.

Saan kyllä olla ylpeä vauvani käyttäytymisestä tänään. Hän söi ruokansa todella nätisti ja oli muutenkin rauhallinen lähes koko sen ajan minkä juorusin ystäväni kanssa. Hän hermostui vasta sitten, kun hän oli syönyt (tai tiputtanut lattialle) kaiken ruokansa ja alkoi pitkästymään. Uskallan kuitenkin ottaa hänet mukaan ravintolaan myös jatkossa, tosin ravintolaruokailuja ei taida kovin usein tapahtua iso-A:n ollessa jatkossa kotihoidossa...

Taas väsymystä ilmassa

Parin aurinkoisemman päivän jälkeen on "kiva" huomata, että kevätväsymys alkaa taas nostaa päätään tämän normaalin väsymyksen lisäksi. Pikku-a on nukkunut pari yötä taas suhteellisen hyvin, viimekin yönä heräsi syömään vain kerran aamuneljältä. Jostain syystä olo on kuitenkin todella uupunut ja hermot sen vuoksi (vai sen lisäksi?) todella kireällä. Toissapäivänä itkeskelin useaan otteeseen, kun mikään ei sujunut. Iso-A ei meinannut suostua päiväunille ja pikku-a vain kiukutteli eikä myöskään suostunut nukkumaan vaikka oli selvästikin väsynyt. Kotityöt meinasivat jäädä jäivät tekemättä kun vauva halusi vain olla sylissä. Eilinen oli asteen verran parempi päivä sillä vierailin lasten kanssa kaverini luona, mutta päivän päätteeksi jouduin laittamaan iso-A:n matkasänkyyn nukkumaan kun tämä ei tunnin nukuttamisen jälkeenkään suostunut jäämään jatkettavaan sänkyynsä.

Onko vaikea arvata, että herkkulakon loppumisen jälkeen on ollut helppo sortua suklaaseen ja muuhun makeaan väsymyksen johdosta? Tilannetta ei ole auttanut laskiainen, eli sunnuntaina tehtyä laskiaistorttua riitti syötäväksi myös maanantaina ja tiistaina, ja tiistaina söin lisäksi pari pientä laskiaispullaa perhekahvilassa käydessäni. Lisäksi minulla on ensi viikolla syntymäpäivä, jonka kunniaksi on tietenkin leivottava jo sunnuntaina kakku sillä appivanhemmat ovat tulossa sitä maistelemaan. Kakku on samalla myös iso-A:n synttärikakun koeversio, eihän uutta ohjetta voi tehdä tarjolle kokeilematta ensin onko se syötävää...

Alkuviikosta ehdin jo iloita siististä kodista, sillä maanantaina luonani oli useampi äiti lapsineen ja heidän kunniakseen sain kerrankin talon oikeasti siistiin kuntoon iso-A:n ollessa mammansa (eli anoppini) ja serkkutyttönsä kanssa Hoplopissa telmimässä. No, viikon aikana lelut ovat kuitenkin taas vallanneet lähes joka huoneen ja likaiset astiat tiskipöydän, mainitsinhan siitä ettei kotitöitä saa paljon tehtyä pikku-a:n ollessa sylipulainen? Miehelläkin on iltavuoro, eli hänen tultuaan kotiin ei todellakaan saa mitään tehtyä eikä jostain syystä myöskään aamupäivällä ennen kuin hän lähtee töihin.

Eilen mies kehtasi vielä soittaa töistä kotiin ja kysyä saisiko vaihtaa maanantain aamuvuoron iltavuoroksi kun työkaveri pyysi. No ei TODELLAKAAN saanut, en halua viettää syntymäpäivääni lasten kanssa kolmisin... Mies saikin kyllä siitä ajatuksen että jospa saisikin maanantain lomapäiväksi niin voitaisiin olla rauhassa kotona ja katsoa vaikka digiboksilta leffoja, sillä iso-A on maanantain ja tiistain vielä hoidossa ennen kuin jää lopullisesti (tai ainakin elokuuhun saakka) kotihoitoon. Saa nähdä, toteutuuko lomapäivä vai onko firman lomakiintiö maanantain osalta jo täynnä. Olisi kuitenkin kiva saada viettää päivä miehen kanssa löhöten, sillä iso-A:n kotona ollessa se ei onnistu. Pikku-a sentään viihtyy sylissä tai lattialla lelujensa kanssa eikä kiinnostu television tapahtumista tai vanhempiensa herkuista, mutta iso-A:lle täytyy olla paljon enemmän ohjelmaa ja kaikkea mitä vanhemmat syövät täytyy saada maistaa...

Puuron tarjoilun vaikeus

Olen nyt taas parina iltana tarjonnut pikku-a:lle iltapalaksi kaurapuuroa, ja yllätyksekseni se on maistunut jopa ihan hyvin. Varsinkin tänään vauva kaapi lautaselta puuroa suuhunsa kaksin käsin niin kauan kunnes lautanen oli tyhjä. Välillä tosin laittoi sitä suuhunsa myös lusikalla, jonka täytin valmiiksi. Annos oli 0,75dl puurohiutaleita ja vajaa 2dl vettä eli jo ihan kohtuullinen määrä meni varmasti vatsaan saakka vaikka sitä levisi lautaselta myös ruokalappuun ja ruokailualustaan, tosin yllättävän vähän.

Olen huomannut puuron tarjoilemisen sormiruokailijalle lähentelevän jonkinlaista salatiedettä. Puuro ei maistu jos se on liian kylmää, mutta se ei myöskään saa olla niin kuumaa että pienet sormet palavat. Se ei saa olla liian löysää jotta sitä saa syötyä sormin, mutta olen huomannut että liian paksukaan puuro ei uppoa kunnolla. Oikean koostumuksen ja lämpötilan aikaansaaminen ei siis ole helppoa. Puhumattakaan siitä, että ruokailun jälkeen täytyy ehtiä siivota lattialle ja pöydälle (ja syöttötuoliin ja viereiseen tuoliin ja mahdollisesti muuallekin) päätyneet puurontähteet ennen kuin ne jähmettyvät kivikoviksi ja ovat aika mahdottomat irrottaa.

Iloitsen kuitenkin tämänpäiväisen iltapalan uppoamisesta niin paljon, että aion valmistaa puuroa myös huomenna :)

Pikku-a:n unikoulu, 3. yö

Viime yö ei mennyt ihan niin mainiosti kuin edelliset. Pikku-a nukahti jo tavallista aiemmin heti puoli kahdeksan jälkeen, ja heräsi itkemään ennen puolta yötä. Tutittelu ei auttanut, joten a tuli miehen viereen nukkumaan ja minä vauvan huoneen patjalle. Sain nukuttua tunnin, jonka jälkeen heräsin makuuhuoneestamme kuuluvaan lohduttomaan itkuun. En malttanut sitä kovin kauaa kuunnella, vaan hain vauvan omaan huoneeseensa, syötin ja siirsin nukkuvana sänkyynsä.
Seuraava herätys oli onneksi vasta neljältä, jonka jälkeen a jatkoi vielä uniaan herätäkseen taas seitsemän jälkeen isosiskon hihkumiseen.

Olo on tällä hetkellä väsynyt ja ärtynyt, mutta toisaalta en ainakaan tässä vaiheessa näyttäisi pystyvän kovinkaan tehokkaaseen unikouluun. Ensinnäkään en itse saa nukuttua jos pikku-a itkee (enkä todellakaan osaa nukkua korvatulpat korvissa) ja toiseksi en halua miehenkään joutuvan valvomaan puolta yötä itkevän vauvan kanssa. Saati että kestäisin kuunnella säälittävää itkua toisesta huoneesta käsin. Luultavasti kuitenkin jatkamme "unikoulua" nykyisellä menetelmällä ainakin hetken eli en ihan heti tyrkkää tissiä vauvalle suuhun. Jospa nuo unet alkaisivat vähitellen pitenemään itsestään.

Uskon että tilannetta helpottaisi, jos saisin pikku-a:n syömään iltapalalla edes jotakin. Eilenkin hän oli vain niin väsynyt, että vain rääkyi joutuessaan syöttötuoliin. Sylissä istuessaan hän otti kyllä (edellisenä parina päivänä kohtalaisen hyvin kelvanneen) sämpylän käteensä ja laittoi suuhun, mutta vain alkaakseen taas rääkymään lähes saman tien.

Iltapalaksi olen tähän mennessä kokeillut tekemiäni (suolattomia) sämpylöitä (ohje seuraa myöhemmin), puuroleipäsiä, kaura-, riisi- ja neljän viljan puuroa, riisiä pelkiltään ja hedelmäsoseella tuunattuna sekä riisikakkuja pelkiltään ja hedelmäsoseeseen dipattuna. Mikään ei kuitenkaan tunnu pienelle sormiruokailijallemme kelpaavan. Jos jokin ruoka vaikuttaisi yhtenä iltana menevän alas hieman paremmin, seuraavana iltana sille vaan itketään. Pari kertaa olen tarjonnut myös vihanneksia jotka yleensä maistuvat lounaalla ja päivällisellä mainiosti, mutta illalla niillekin on vain nyrpistetty nenää. Olisinkin enemmän kuin iloinen, jos saisin jonkin taikakeinon jolla pikku-a alkaisi syödä iltapalaa nykyistä paremmin. Ehkä siinä olisi myös ratkaisu yöunien katkonaisuudelle...

Pikku-a:n unikoulu, 2. yö

Toinen yö pikku-a:n unikoulussa on nyt takana, mutta pakko myöntää että paljon ei tarvinnut vauvaa kouluttaa viimekään yönä. Normaalista poiketen a heräsi viime yönä ensimmäisen kerran vasta PUOLI KUUDELTA aamulla! Hän ei ole koskaan, siis koskaan, nukkunut noin pitkää putkea syömättä. Ja kun vauva puoli kuudelta heräsi, kävin antamassa hänelle maitoa. Ensimmäisen rinnan jälkeen vauva vaikutti aivan virkeältä, vispasi käsillään ilmaa ja hihkui riemusta. Tyrkkäsin siis suuhun toisenkin tissin, ja sitä jonkin aikaa lutkutettuaan a vaipui taas uneen.

Unta kestikin ruhtinaalliset kymmenen minuuttia, jonka jälkeen pikku-a:n huoneesta alkoi kuulua hermostunutta kitinää. No, vauva omaan sänkyyn viereen ja jatkettiin unia. Onneksi a:kin nukahti lähes saman tien. Itsellä se loppuyö (tai siis aamu) oli aikalailla pelkkää torkkumista, mutta tajusin aina välillä että kai mä olin unessa ollut koska olin nähnyt untakin.

Olen iloinen siitä että yö meni noin mainiosti, sillä seitsemän aikaan tajuan että iso-A:n huoneen ovi on raollaan ja siellä on valo. En jaksanut heti nousta, mutta jonkin ajan päästä menin katsomaan ja siellähän A leikki sänkyynsä kantamillaan leluilla.

Saa nähdä, jatkuuko tämä "unikoulu" yhtä hyvällä mallilla jatkossakin, vai pääsenkö tulevina öinä nukkumaan taas pikku-a:n huoneeseen...

Laiskuudesta

Aikaisemmassa kirjoituksessani valittelin kotini sotkuisuutta, ja päätin kirjoituksen toteamalla etten toivo ihmisten kuvittelevan minua laiskaksi. No, nyt minä kuitenkin tunnustan: olen laiska. En mikään 'sanon olevani laiska jotta voin yllättää kaikki ahkeruudellani' -laiska, vaan oikeasti ihan patalaiska. Mielestäni on paljon mukavampaa löhötä sohvalla tai istua tietokoneella kuin tehdä kotitöitä. Jo lapsena istuin kaikki vapaahetkeni sisällä kirjan kanssa sisarusteni leikkiessä ulkosalla. Jos äiti patisti väkisin lähtemään ulos, niin kesällä saatoin tehdä sen myönnytyksen että luin kirjaa viltin päällä nurmikolla. Vähäisestä lapsuudenaikaisesta liikunnasta olenkin saanut kärsiä nyt aikuisiällä tuki- ja liikuntaelimistön ollessa aika huonossa kunnossa, sitä ei parikymppisenä aloitettu salitreenaus ja jumpissa käynti ole enää auttanut kuin nimeksi.

Olen kuitenkin miettinyt sitä, että nuoriahan sanotaan aika usein laiskoiksi. Missä vaiheessa heistä kasvaa ahkerampia aikuisia? Antaisin lähes mitä hyvänsä jos saisin olla kuten äitini, joka käyttää lähestulkoon kaikki vapaahetkensä harjan ja rikkalapion kanssa kotia kierrellen. Jos hän tulee meillekin kylään, niin hän alkaa vähintään harjaamaan lattialta pikkuroskia joita itse en ole edes huomannut. Aiemmin meillä ei itse asiassa lattiaharjaa ollutkaan muuten kuin pupun häkin edustan harjaamiseen (sitä ei TODELLAKAAN) voinut käyttää muissa huoneissa, mutta iso-A:n aloitettua itsenäisen ruokailun totesin että on paljon helpompaa harjata ruokapöydän alusta aterian jälkeen kuin kaivaa esiin imuri.

Suunnattomasta laiskuudestani johtuen kotini näyttää yleensä aika kamalalta jopa omastakin mielestäni. Yleensä, jos tiedän meille olevan tulossa vieraita, saan itseäni sen verran niskasta kiinni että siivoan vähintään keittiön pöydät tyhjiksi ylimääräisistä astioista ja roinasta sekä suurimman osan lattialla lojuvista leluista ja vaatteista omille paikoilleen. Silti huomaan vieraiden ollessa paikalla kaikenlaista, jonka olisi voinut siivota paremmin. Kiitänkin onneani siitä, ettei enää ole vallassa lapsuuteni perinne piipahtaa kylään ilman ennakkoilmoitusta. Onko äitini oppinut pitämään paikat siistinä juuri siitä syystä, että saattoi saada yllätysvieraan koska vain?

Omaa tilannettani ei helpota se, että mies ei ole minua yhtään ahkerampi. Useimmiten se olen minä, joka aloittaa siivoamisen. Myönnetään, että minultakin jää paljon tavaraa lojumaan vääriin paikkoihin, mutta mieheltä sitä jää vielä enemmän - ellen sitten ole sokea omalle rojulleni mutta huomaan muiden jättämät kamat helpommin...

Vaikka lapseni ovatkin parasta mitä olen saanut, niin joskus kadehdin sitä aikaa kun meitä oli vain minä ja mies ja asuimme kerrostalokaksiossa. Lemmikkejäkään ei tuolloin ollut, ja kodin saattoi imuroida vaikka vain kuukauden välein jolloin asunto näytti juuri ennen imurointia samalta kuin nykyään puoli tuntia imuroinnin jälkeen. Palvelut olivat lähellä, pihatöitä ei tarvinnut tehdä itse eikä autoihinkaan mennyt rahaa vaan bussilla pääsi kaikkialle mihin halusi.

Toisaalta meillä on nyt ihanat lapset ja rauhallinen koti, jossa ei tarvitse miettiä mitä naapurit ajattelevat jos vauva itkee keskellä yötä tai kun iso-A parkuukirkuu lattialla kiukustuessaan. Parin vuoden sisällä voinen myös päästää lapset ovesta ulos pelkäämättä sitä että he jäisivät heti auton alle, eikä ulko-oveakaan tarvitse välttämättä pitää päiväsaikaan lukossa. Miksiköhän ihminen on kuitenkin niin harvoin tyytyväinen siihen, mitä on, ja haaveilee aina joko menneestä tai tulevasta?

Pikku-a:n unikoulu, 1. yö

Viime yönä aloitimme unikoulun saadaksemme pikku-a:lta yösyönnit vähitellen pois. Tarkoituksena on käyttää jokseenkin pehmeitä metodeita, eli koko yötä en halua pientä huudattaa.
Illalla pikku-a jäi nukkumaan omaan sänkyynsä kuten tavallista. Normaalisti hän herää syömään joskus kymmenen yhdentoista välillä, jolloin oli tarkoitus nukuttaa hänet tutin avulla uudestaan. Tällä kertaa hän kuitenkin vain rääkäisi kerran ja jatkoi itse uniaan.

Ensimmäisen kerran hän heräsi vasta puolen kolmen aikaan, eli nukkui tavallista pidemmän uniputken. Minä heräsin ennen miestä ja ajattelin että jos saisin nukahtamaan tutin avulla. Vauva ei kuitenkaan huolinut tuttia lainkaan, joten kannoin hänet miehen viereen ja otin oman peiton ja tyynyn a:n huoneen patjalle. Seurasi puolentoista tunnin rauhallinen aika, mutta neljän maissa alkoi lohduton itku. Hetken aikaa sitä kuunneltuani hain pikku-a:n takaisin huoneeseensa ja syötin hänet, poikkeuksellisesti söi molemmista rinnoista kun normaalisti riittää vain toinen. Kun vauva oli syönyt ja nukahtanut, nostin hänet takaisin sänkyynsä ja menin miehen viereen nukkumaan.
Pikku-a nukkuikin loppuyön omassa huoneessaan ja heräsi vasta puoli kahdeksalta, jolloin mies kävi heidät viereemme. Syötin pikkuisen ja nousin sitten itse ylös.

Tarkoitus olisi jatkaa samalla metodilla, eli yritän olla imettämättä aamuyölle saakka. Alunperin olin ajatellut että imettäisin aikaisintaan viideltä, mutten raaskinut kuunnella itkua viereisestä huoneesta. Viime yö oli toisaalta helppo, sillä a heräsi muutenkin vasta niin myöhään. Saa nähdä kuinka käy, jos tulee niitä öitä jolloin vauva päättää alkaa itkeskelemään jo puolenyön jälkeen. No, miehen viereen vaan ja itse hänen huoneeseen nukkumaan.

Herkkulakon loppu, mässäilyn välttelemisen alku

Herkkulakko päättyi, ja paino oli tänään 95,9 eli sata grammaa enemmän kuin viikko sitten. Ei, en ole kuluttanut viimeistä paria päivää mässäilemällä kaikkea mahdollista. Sunnuntaina juhlistin herkkulakon päättymistä syömällä kaksi anopin tekemää runebergintorttua ja pienen palan jäätelöä ja illalla muutaman fazerinan, mutta muuten olen pysynyt ruodussa. Siksi vaa'an lukema olikin yllätys. Olisiko vain turvotusta, sillä menkat taitavat olla taas tulossa lähiaikoina.

Onneksi pääsimme miehen kanssa sopimukseen siitä, että emme nyt herkkulakon jälkeenkään syö jäätelöä joka ilta, vaan syömme vaikka hedelmiä. Jokaviikkoisesta karkkipäivästä emme kuitenkaan aio luopua, sillä pidämme molemmat herkuttelusta. Yritän myös parhaani mukaan välttää salasyöpöttelyä, jotta lupaavasti alkanut painonpudotus jatkuisi ja pääsisin vielä jossain vaiheessa alle 90 kilon.

Pienemmän nukkumispulmista isomman sellaisiin

Aiemmassa postauksessa mainitsin, että iso-A:n kanssa lähes kaikki on sujunut kuin Strömsössä. No, ei nyt ihan kaikki. Olemme nimittäin keskellä projektia A isojen lasten sänkyyn, joka alkoi jo elokuussa enkä ole varma onko loppu vieläkään näkyvissä. Elokuussa vanhempani toivat tullessaan pikku-a:n ristiäisiin mukanaan jo nuorimmalla siskollani olleen jatkettavan sängyn, joka on sen jälkeen ollut käytössä parilla lasteni serkullakin. Pian ristiäisten jälkeen siirsimme iso-A:n uuteen sänkyyn, johon tämä näytti tottuvan niin hyvin että annoimme pinnasängyn pikku-a:lle joka oli tuohon saakka nukkunut vaununkopassa (vaunuja hytkyttelemällä oli muuten tosi kiva nukuttaa a:ta öisin).

Jatkettavassa sängyssä nukkumista kesti viikon pari, jonka jälkeen iso-A ilmeisesti tajusi että sieltähän pääsee itse pois! Koska yöheräilyjä oli pikku-a:n vuoksi paljon, en todellakaan jaksanut kantaa iso-A:ta sänkyynsä monta kymmentä kertaa, eli päädyimme laittamaan neidin matkasänkyyn nukkumaan. Itse asiassa A halusi sinne lopulta itsekin eikä suostunut edes kokeilemaan jatkettavassa sängyssä nukkumista kuin vasta tämän vuoden puolella.

Muutama viikko sitten iso-A sanoi haluavansa nukkua isossa sängyssä, ja pari yötä meni taas mainiosti. Sitten, eräänä iltana, hän ei suostunut jäämään sänkyynsä vaan kävin viemässä hänet takaisin parikymmentä kertaa. Sen jälkeen laitoin hänet matkasänkyynsä, sillä minä tarvitsen ehdottomasti edes pienen hetken sohvalla television ääressä ennen nukkumaanmenoa. Matkasänkyyn iso-A nukahtikin lähes samantien. Seuraavanakin iltana A nousi jatkuvasti sängystä, mutta kymmenen kerran jälkeen neiti ilmoitti itse haluavansa matkasänkyyn.

Sen jälkeen jatkettava sänky on taas kelvannut, ja olenkin 'fiksusti' päätellyt että nukahtamisongelmia tulee, jos hän ei ole tarpeeksi väsynyt. Tähän saakka hänet on olut helppo vain viedä matkasänkyyn, ja hän on nukahtanut sinne jossain vaiheessa tarpeeksi höpöteltyään, sillä eipä hän sieltä ole poiskaan päässyt. Nykyään onkin pidettävä paljon enemmän huolta siitä, ettei hän nuku aamulla liian kauaa tai nuku päivällä liian pitkiä päiväunia.

Viime päivinä ei toisaalta ole tarvinnut miettiä iso-A:n herättämistä aamulla, sillä hän on itse herännyt jo ennen kahdeksaa, tänään jo puoli seitsemältä. Onhan hänet helpompi saada päiväunille, mutta toisaalta en saa itsekään nukkua tarpeeksi pitkään. Toivon, ettei A ota aikaisia heräämisiä tavaksi, sillä lähes isoin syy päivähoidon lopettamisessa tämän kuun lopussa on se ettei häntä tarvitsisi herättää aamulla liian aikaisin.

Saa nähdä, kuinka kauan menee ennen kuin voin sanoa iso-A:n siirtyneen jatkettavaan sänkyyn lopullisesti. Matkasänkyä ei ainakaan tällä hetkellä hänen huoneessaan ole kasattuna, toivon mukaan sitä ei enää tarvitakaan muualla kuin kodin ulkopuolella...

Päivä ilman kunnon lepoa

Tänä aamuna mies haki pikku-a:n viereemme, kun tämä heräsi aamukuudelta. Onneksi vauva nukahti imetyksen jälkeen, mutta heräili uudestaan vailla kahdeksan. Samoihin aikoihin kuulin, että iso-A:n huoneesta kuuluu kolinaa. Menin katsomaan, ja neiti olikin laittanut valot päälle ja leikki vuoteessaan parin lelun kanssa. Tämä on ensimmäinen kerta kun niin tapahtui, yleensä A on alkanut huutelemaan siellä meitä vanhempiaan.

Kävin aamupäivällä lasten kanssa perhekerhossa, ja ajattelin että syömme kaikki kolme lounaan tultuamme kotiin. Taisi olla virhe, sillä pikku-a nukahti pari minuuttia kestäneellä kotimatkalla turvakaukaloon. En raaskinut herättää häntä, vaan avasin hieman haalaria ja siirsin kaukalon a:n huoneeseen ajatellen että vauva herää varmasti ihan kohta, sillä hän sai maitoa edellisen kerran aamuyhdeksältä eikä puurokaan oikein maistunut. Söin lounaan iso-A:n kanssa ja laitoin tämän päiväunille, ja neiti nukahtikin helposti.

Tunnin ajan istuin tietokoneen ääressä ja odotin pikku-a:n heräämistä. Sitten luovutin, ja siirryin olohuoneeseen television ääreen. Tuskin olin saanut digiboksilta ohjelman valittua, kun iso-A:n huoneen ovi avautui. "A heräsi" kuului pirteän pikkutytön ääni. Päiväunet olivat siis vain tunnin mittaiset, verrattuna normaaliin pariin kolmeen tuntiin. Siihen jäi siis tämän äidin rentoutuminen telkkarin ääressä, ja A:lle Teletapit pyörimään äidin leffan sijaan.

Pikku-a puolestaan on nukkunut jo kohta 2,5 tuntia vaikka normaalisti päiväunet kestävät puolesta tunnista tuntiin. Kello alkaa olla jo kaksi eikä hän ole syönyt vielä lounastakaan, ja parin kolmen tunnin päästä olisi jo illallisaika. Kuinkas tässä nyt näin kävi?

Turha sanoa, että itse olen todella väsynyt, sillä viime yökin oli jokseenkin levoton enkä saanut nukuttua paria tuntia pitempää putkea. Tukkoinen olo jatkuu yhä, toivon että poskiontelontulehduksen parantuessa nuhakin hellittäisi. Sitten olisi hyvä aika aloittaa pikku-a:n unikoulu yösyöttöjen lopettamiseksi. Olen parina yönä nukkunut osan yöstä pikku-a:n huoneen lattialla olevalla patjalla, ja unikoulu toteutetaankin luultavasti niin, että jos a ei ensimmäisen heräämisen jälkeen nukahda helposti niin menen taas sinne ja a pääsee miehen viereen nukkumaan. Siitä miehen on helppo laittaa vauvalle tuttia suuhun ilman että hänen tarvitsee nousta pois sängystä tyynnyttelemään itkevää neitiä. Jospa yöheräämiset siten vähitellen häviäisivät, ja toivottavasti pikku-a ei vaan totu siihen että pääsee vanhempien sänkyyn nukkumaan...

Poskiontelontulehdus

Onneksi lääkekuurin sain meidän perheestä minä eikä joku lapsista. Tytöt ovat molemmat jo terveitä, mutta minulla järjetön nuha (ja yskä) vain jatkuvat ilman että kuumeesta olisi tietoakaan. Ajattelin vielä eilen, että enhän mä mihinkään lääkäriin lähde ennen ensi viikkoa, mutta pakko oli tänään ajella päivystykseen kun olo alkoi olla ihan mahdoton. Koko ajan kamala paineen tunne päässä ja varsinkin silmien takana, kun kumartuu niin tuntuu että pää räjähtää, yskiessä ja niistäessä oikeaan ohimoon sattuu. Lääkäri totesikin että poskiontelot ovat tosiaan tulehtuneet kuten epäilinkin ja määräsi antibioottikuurin. Nyt pitäisi vain jaksaa huomiseen jotta pääsee ne apteekista hakemaan, olin lääkärissä vasta iltaseitsemältä ja eihän näin syrjemmässä mikään apteekki ole lauantai-iltana siihen saakka auki.

Erittäin kiva asia tässä päivässä oli se, että tämä oli herkkulakon viimeinen päivä. Mä kestin! Aiemmassa postauksessa taisin kirjoittaa että kesto olisi 42 päivää, mutta 41 se vain olikin. Huomenna onkin sitten mukava lähteä käymään anoppilassa, siellä on aina tarjolla jotain hyvää vähintään jälkkäriksi, eli kiva ettei siitä tarvitse kieltäytyä :D

Arjen sattumuksia vol. 1

Näyttäisi siltä, että olen tänään ihastunut aloittamaan uusia sarjoja...
On kuitenkin todennäköistä, että näitä arjen sattumuksiakin tapahtuu vielä monta.

Tänään olin - kuten tavallista - lasten kanssa kolmisin kotona. Pikku-a leikki rauhallisena lattialla, minä surffasin netissä ja iso-A puuhasteli omiaan enkä paljon kiinnittänyt huomiota tämän tekemisiin.
Kohta A tulee luokseni, ja huomaan tämän riisuneen sekä jalassaan olleet sukkahousut että kestovaipan. "A teki pisun pottaan" hän ilmoittaa polleana. No, kävin tarkastamassa asian, ja näin oli tapahtunutkin. Oli muuten eka kerta, kun A riisui itse vaipan päältään. Aloin kuitenkin ihmetellä että missäköhän se vaippa on, ja kysyin A:lta minne hän on vaipan laittanut. "Roskikseen", kuuluu vastaus. Ja vaipparoskiksestahan se KESTOvaippa löytyi :D

Kohti yhtäjaksoisia yöunia osa 1, Tähän mennessä tapahtunutta

Iso-A:n kanssa lähes kaikki on mennyt niinkuin Strömsössä. Olen varmaan jo aiemminkin maininnut, että hän lopetti aivan itse yösyömiset, yöheräilyt, imetyksen ja tuttipullosta juomisen eli hänen kanssaan ei ole tarvinnut paljonkaan vaivata päätään. Kiinteiden aloituksenkaan kanssa ei ollut ongelmia, ja hoitoon A sopeutui aivan mainiosti. Kaiken kaikkiaan A on ollut aikalailla täydellinen vauva ja lapsi, minkä vuoksi ei ollut kovinkaan suurta kynnystä tehdä toista lasta heti perään. Sen vuoksi onkin ollut haastavaa sopeutua pikku-a:n rytmittömyyteen. Ihmisenä pikku-a vaikuttaa paljon rauhallisemmalta ja herkemmältä kuin isosiskonsa, mutta hän ei ole millään lailla niin helppo tapaus hoidettavana.

Suurin haaste pikku-a:n kanssa on ollut öiden rikkonaisuus josta olenkin valittanut jo monen monta kertaa. 7kk iässä iso-A nukkui jo yönsä putkeen, mutta pikku-a:lla se ei vaikuta olevan lähelläkään. Onkin aika käydä läpi, mitä kaikkea pikku-a:n elämän aikana on yöunien suhteen tapahtunut.

Ensimmäiset kuukaudet pikku-a:n sänky oli minun ja mieheni huoneessa. Tein parhaani siirtääkseni a:n omaan sänkyynsä imetyksen jälkeen, mutta useimmiten nukahdin saatuani vauvan rinnalle, ja heräsin vasta joskus tuntien kuluttua. Toisaalta sain tuolloin nukuttua aika hyvinkin, mutta uni oli eräänlaista koiranunta, sillä heräilin usein vaikka nukahdinkin lähes heti uudelleen.

Neljän kuukauden iässä siirsimme pinnasängyn pikku-a:n omaan huoneeseen. Iso-A:n kanssa teimme saman vajaan puolen vuoden iässä, ja yöheräämiset vähenivät hänellä sen jälkeen yhteen. Pikku-a:lla se ei auttanut. Sain käydä hänen huoneessaan yhä useita kertoja yössä. Imetin hänet huoneen lattialla olevalla patjalla ja siirsin nukkuvana omaan sänkyynsä.
Pikku-a:n ollessa noin puolen vuoden ikäinen muistin, minkä avulla iso-A jätti ainoankin yöheräämisen pois. Laitoin siis pikku-a:n patjan alle peiton lisäpehmukkeeksi toivoen sen auttavan. Turha toivo.

Viime aikoina on kuitenkin ollut havaittavissa yöheräämisten vähenemistä. Viime viikolla pikku-a heräsi yhtenä yönä vain kerran. Sitten hän sairastui flunssaan. Yllättäen flunssa ei kuitenkaan ole lisännyt heräilyjä huomattavasti, mutta toisaalta a on nukkunut monta yötä kanssani samassa sängyssä. Pari yötä hän on nukkunut omassa huoneessaan ja herännyt vain kerran aamuyöllä, mutta tuolloin hän on ollut niin virkeä että hänet on ollut pakko ottaa viereen jotta saisi itse loppuyön nukuttua.

Kahtena yönä viikon sisällä on tapahtunut sekin ihme, ettei pikku-a ole syönyt ennen kuin vasta aamulla. Toisena yönä hän nukkui koko yön samassa sängyssä syöden iltakymmeneltä ja seuraavan kerran aamukuudelta. Tosin hän heräili muutaman kerran, mutta nukahti uudelleen saatuaan tutin suuhunsa. Toisen yön hän nukkui huoneessaan neljään saakka (vaatien tosin välillä tuttia) eikä huolinut neljältä herätessään lainkaan maitoa. Vauva oli tuolloin kuitenkin niin virkeä ettei tutti auttanut vaan hänet oli pakko ottaa loppuyöksi viereen. Maito maistui tuolloinkin vasta aamulla.

Viime yönä puolestaan pikku-a nukahti normaalisti vaille kahdeksan illalla, mutta alkoi kymmenen jälkeen itkemään eikä tyyntynyt tutin tai sylin avulla. Maito kelpasi, mutta jo vajaan tunnin kuluttua hän heräsi uudelleen. Tutti auttoi vain puoleksi tunniksi, ja vaille puolenyön hänet oli pakko ottaa viereen. Siinä unta riitti, mutta vain neljään saakka. Neljältä sängyssämme jokelteli virkeä mutta yskäinen pikkuvauva jolle ei meinannut millään tulla uni, mutta tissikään ei kelvannut. Hän torkahteli parin tunnin ajan heräten aina yskäänsä, jonka jälkeen jokelleltiin iloisena. Ainoa rättiväsyneenä tietämäni keino oli tarjota rintaa, joka ei kelvannut lainkaan vaan oli saada aikaan raivokohtauksen pienokaisessa.

Kuudelta mies alkoi kyllästyä väsymyksen aiheuttamaan raivoamiseeni ja käski minut pikku-a:n huoneeseen nukkumaan. Meninkin mielelläni lattialla olevalle patjalle, jossa sain nukkua pari tuntia ennen heräämistä. Ilmeisesti pikku-a:kin oli nukkunut loppuyön sikeästi, ja mieskin oli saanut nukuttua.

Näistä viime aikoina ilman imetystä nukutuista öistä voisi päätellä, ettei pikku-a todellakaan enää tarvitse ruokaa keskellä yötä. Voi olla että vieläkin hieman nuhaisella vauvalla ei ole ruokahalua, mutta toivon ettei hän ala taas vaatimaan useammin maitoa parannuttuaan vaan alkaisi nukkumaan yönsä putkeen ilman unikoulua.
Tilannekatsausta seuraa myöhemmin...

Mutsiblogihaaste

Vuoden mutsi -blogissa esitettiin pari päivää sitten mutsiblogihaaste, jonka sai ottaa vastaan jokainen blogin lukija. Minäkin päätin siis ottaa niskasta kiinni, ja vastata haastessa esitettyihin kysymyksiin.

1. Tunnen itseni Vuoden Mutsiksi kun...
Annan Iso-A:n katsoa vielä toisenkin (tai kolmannen) jakson Titi-nallea, samalla kun minun pitäisi olla tekemässä ruokaa mutta todellisuudessa surffaan netissä.

2. Lapsiperhe-elämässä haasteellisinta on...
aikataulujen pitäminen. Olen aina pyrkinyt siihen, että jos pitää mennä jonnekin niin olen paikalla mieluummin 5 minuuttia etukäteen kuin liian myöhään. Iso-A:n vauva-aikana se vielä melkein onnistui, mutta kun pikku-a tuli kuvioihin niin olemme yhä useammin myöhässä, sillä kahta lasta ei vaan saa kovin helpolla liikkeelle varsinkaan aamuisin.

3. Suurin lapseltani saama kohteliaisuus on se, kun hän...
haluaa minun hoitavan hänen nukuttamisensa, vaikka olen vasta vähän aikaisemmin huutanut hänelle naama punaisena jostain aivan vähäpätöisestä asiasta


4. Kello 12 yöllä olen yleensä....
onneksi unessa ellen sitten syöttämässä pikku-a:ta.


5. Kello 8 aamulla olen yleensä....
joko juuri heräilemässä, tai sitten yhä nukkumassa. Ainakin viime aikoina :)

6. Haluaisin sanoa lapsen/lasten isälle, että..
olen hänen avustaan todella kiitollinen. Harva isä osallistuu niin paljon lasten kanssa olemiseen ja antaa äidinkin välillä levätä. Toisaalta haluaisin kuitenkin, että hän hankkisi itselleenkin jotain harrastuksia, ettei työpäivän jälkeen olisi aina vuorossa lastenhoito.

7. Haluaisin sanoa omalle äidilleni, että..
ihailen hänen saavutustaan kasvattaa 5 lasta aikuisiksi ja ihan fiksuiksi ihmisiksi.

8. Viimeksi kiroilin, kun....
En suoraan sanottuna muista syytä, mutta olisiko ollut eilen kun iso-A ei suostunut millään päiväunille.

9. En ole koskaan osannut...
tehdä käsitöitä, piirtää tai askarrella niin hyvin kuin olisin halunnut.


10. Parasta, mitä housut jalassa ja ilman lapsia, voi tehdä on...
käpertyä sohvannurkkaan peiton alle jonkun hyvän kirjan kanssa.


Vuoden mutsi -blogissa kehoitettiin myös laittamaan haaste eteenpäin ainakin yhdelle mammabloggaajalle, mun haasteet menevät Piiri pieni pyörii -blogin Suskille ja Anne avautuu -blogin Annelle.

5 päivää jäljellä

Herkkulakkoa on jäljellä enää (tai vielä) 5 päivää tämän jälkeen. Paino oli tänään 95,8 kg, eli alkaa vaikuttamaan jo ihan kivalta lukemalta. Vielä kun saisi kilon pois, niin voisi sanoa olevansa lähempänä 90 kuin sataa kiloa. Enpä usko, että se tässä viiden päivän aikana tapahtuu, mutta jos edes tässä kuussa niin olisin enemmän kuin onnellinen.

Vaikka nälkä kasvaakin syödessä, niin en todellakaan pysty jatkamaan herkkulakkoa enää tämän viikon jälkeen. Tarvitsen ainakin sen yhden herkuttelupäivän viikossa. Kunhan vain saisin pidettyä mieheltä salassa syömiset kurissa...

Flunssaa ja ruokapulmia

Keskiviikon ja torstain välisenä yönä pikku-a yllätti erittäin positiivisesti ja heräsi vain kerran syömään. Toivoin jo, että rytmi jäisi pysyväksi, mutta sitten flunssa tuli ja muutti taas kaiken. Oma flunssani (tai siis iso-A:lta lähtenyt) tarttui myös vauvaan. Kuumetta ei oikeastaan ole, mutta pienellä on nenä ihan tukossa ja yskittää. Niinpä hän onkin nukkunut kaksi edellistä yötä vieressäni. Onneksi hän on nukkunut siinä todella hyvin ja syönyt vain pari kertaa, mutta toivon kuitenkin että tervehtyisi pian ja saisi palata omaan sänkyynsä.

Flunssaisena ruokakin maistuu pikku-a:lle huonommin, aamupuuroa ja iltapalaa menee tuskin lainkaan, mutta onneksi lounaalla ja päivällisellä on maistunut ainakin parsakaali, jota olenkin tarjonnut lähes joka aterialla. Saapa a ainakin rautaa ja c-vitamiinia.

Kunhan flunssasta päästäisiin, niin sitten voisi kokeilla taas jotain uusiakin ruokalajeja. Tuntuu nimittäin siltä, että valikoima alkaa käydä vähän suppeaksi. Yleensä pikku-a:n (pää)ateria koostuu perunasta, pastasta tai riisistä, jonka seurana on joko nautaa, broileria, kalaa tai jauhelihapihvejä sekä jotain kasvista, normaalisti parsakaalia, kukkakaalia tai joko keitettyä tai raastettua porkkanaa. Viimeisimpänä olen tarjonnut herneitä, joiden avulla a harjoittelee pinsettiotetta ja saa jokusen herneen jo suuhunkin saakka. Mitäköhän sitä voisi sitten seuraavaksi kokeilla?

'Mutkun mä oon kipee', tai 'Esimerkki kaveripaineen voimasta'

Viime vuosina on väistämättä käynyt niin, että kun sairastun flunssaan niin herkuttelen. Jos en pääse ostamaan kaupasta höttöleipää, suklaata, jäätelöä tms. niin teen sitten vaikkapa mutakakun, sillä sairaana on pakko saada jotain hyvää. Niin varmasti kävisi tälläkin kertaa ilman herkkulakkoa. Minua on nyt pari päivää vaivannut jatkuvasti paheneva nuha, yskä ja kurkkukipu, korvatkin ovat niin lukossa että ihan huimaa. Kuumetta ei kuitenkaan ole, kuten tavallista.

En tajua sellaisia ihmisiä (esimerkiksi miestäni), joiden ruokahalu katoaa flunssaisena. Jotka valittavat, ettei heillä ole tukkoisen nenän vuoksi minkäänlaista makuaistia ja ettei mitään tee mieli syödä. Minun kohdallani se ei todellakaan pidä paikkaansa, vaan ruokahalu - ja nimenomaan herkkujen himo - pikemminkin kasvaa.

Herkkulakkoa on viikko jäljellä, mutta silti huomasin aamulla ajattelevani että 'jospa kuitenkin tekisin mutakakun, eihän kenekään tarvitsisi tietää siitä'. Ei kenenkään muiden paitsi blogini lukijoiden. No, tämä ajatus oli aika pian tuhoon tuomittu, sillä blogini lukijoiden joukossa on myös muutama kaveri. Kaikille tutuilleni en ole blogista kertonut (enkä varsinkaan miehelle), mutta kuitenkin jokuselle, eli en paljon ilkeäisi viikon kuluttua hehkuttaa facebookissa herkkulakon päättymistä jos olisin sortunut jo viikkoa aikaisemmin...

Taidan siis yrittää voittaa herkuttelun himoni hunajalla maustetulla teellä sekä appelsiineilla, joita kotoa löytyy vielä muutama. Paha vaan, etteivät appelsiinit korvaa suklaata vaikka olisivat kuinka terveellisiä ja c-vitamiinipitoisia... Sitten voin kuitenkin puhtaalla omatunnolla kehua facebookissa jaksaneeni olla herkkulakossa kokonaiset 42 päivää, jos vaan kestän ensi viikon lauantaihin saakka...

Ruoanlaittoko helppoa?

Minulla oli tänään haastavaakin haastavampi tehtävä. Kuinka saada läskisoosi valmistettua siihen mennessä kun mies tulee töistä kotiin. Ruokanahan se on äärimmäisen helppo - ja ennenkaikkea halpa - valmistettava, mutta niiden lihojen paistamisessa menee KAUAN, varsinkin kun annoksesta haluaa sen verran ison että siitä riittää syötävää vielä seuraavaksikin päiväksi.

Jos pikku-a olisi nukkunut yhtä hyvät päiväunet kuin eilen, minulla ei olisi ollut mitään ongelmaa. Ei kuitenkaan nukkunut. Laitoin iso-A:n päiväunilleen yhdeltä, mutta pikku-a ei osoittanut minkäänlaisia väsymyksen merkkejä. Seurustelin hänen kanssaan kahteen, jolloin hän sitten nukahti. Täytin pyykki- ja tiskikoneen ja surffasin hetken netissä, mutta olin juuri ja juuri ehtinyt rentoutua kun pikku-a heräsi puoli kolmelta. Hän oli selvästikin vielä väsynyt, muttei suostunut nukahtamaan vaikka kuinka yritin. Kolmelta heräsikin jo iso-A. Hänen kanssaan ei ollut ongelmaa, Titi-nalle dvd vain pyörimään ja ruoan laittoon toivoen että pikku-a antaisi minun hoitaa lihojen käristämisen rauhassa.

Turha toivo. Vauva ei viihdy lattialla maaten eikä istualtaan, ei halua olla sitterissä eikä bumbossa. No, pikku-a syöttötuoliin ja youtubesta Hopla! pyörimään. Sitä a jaksoi katsoa kaksi viiden minuutin jaksoa ennen kuin alkoi hermostua. Vuoroon maissinaksut. Niitä maistui pari kolme, ja sitten alkoi mahdoton kiemurtelu ja kärsimätön ääntely. Paistinpannu siis pois liedeltä (ja liesi pois päältä), vaipanvaihto ja sänkyyn imettämään jos uni vaikka tulisi. Onneksi pikku-a nukahtikin, jokseenkin pitkällisen imuttelun jälkeen, ja sain tehtyä kastikkeen valmiiksi kaikessa rauhassa.

VÄÄRIN! Siinä vaiheessa kun sain pannun taas liedelle, iso-A oli saanut katsottua Titi-nallen loppuun. Oikeasti, tunnin mittaisen dvd:n ja olin siinä ajassa ruskistanut vasta puolet lihoista ja mies tulisi töistä jo päälle puolen tunnin kuluttua. Ajattelin ensin, että A saa luvan leikkiä kunnes olen saanut kastikkeen hautumaan. Eihän siitä tietenkään tullut mitään, vaan neiti raahasi jakkaraa lieden viereen mikä ei porsaanlihaa paistettaessa ole kaikkein fiksuinta kaikkialle lentelevän kuuman rasvan vuoksi - syy miksi en laittanut pikku-a:takaan esim. kantoliinaan. Seuraava kohde jakkaralle oli tiskejä täynnä oleva lavuaari selkeänä yrityksenä auttaa äitiä tiskaamaan. Siinä vaiheessa laitoin iso-A:lle teletapit pyörimään, saisinpa pidettyä tytön pois jaloista.

Kun toista lihapakettia oli vielä puolet jäljellä, pikku-a heräsi. Ensin kävin vain laittamassa tutin suuhun, mutta kohta parku alkoi taas. Vauva siis pois sängystä ja sitteriin, jossa hän tällä kertaa jopa viihtyi. Teletapit loppuivat myös samaan aikaan, mutta laitoin uuden jakson pyörimään. Aika herkkua iso-A:lle, joka saa normaalisti katsoa maksimissaan puolesta tunnista tuntiin lastenohjelmia päivässä.

Pikku-a alkoi taas hermostua puoli viiden jälkeen vaikka lihoja oli vielä ruskistamatta, mutta onneksi mies tuli kotiin ja sai a:n viihdytettäväkseen. Eipä sitä iloa kumminkaan kauaa kestänyt, kun iso-A:lta loppui toinenkin teletappijakso. Siinä vaiheessa totesin, että lisää ei laiteta sillä nyt on isi viihdyttämässä. Isä ei kuitenkaan kelvannut pikkuneidille, vaan hän tuli roikkumaan jalkoihini ja vaatimaan syliin. Koska kastikkeen teko oli kriittisessä vaiheessa, en voinut ottaa syliin kuin hetkeksi, lopun aikaa A joutui rääkymään täyttä kurkkua helmoissa roikkuen. Mieskään ei voinut ottaa häntä syliin, sillä hänellä oli pikku-a joka pysyi hänen sylissään juuri ja juuri tyytyväisenä.

Loppujen lopuksi pääsimme syömään tunnin aiottua jäljessä eli puoli kuudelta. Onneksi erään einesketjunkin sanonta piti paikkansa kaikkien kohdalla, eli hyvä ruoka, parempi mieli :)